Maria Markuksen kolumni: Nukkuneen rukous terroripelon keskeltä

Muutama viikko sitten pakoilin Toulousessa Etelä-Ranskassa auringonpaahdetta kahvilan terassin varjojen alla, ja pääsin seuraamaan tapahtumaa, joka on sittemmin muistunut mieleeni useampaan otteeseen uutisia lukiessani.

Tapahtuma on myös saanut minut pohtimaan tunnetta, joka tuntuu olevan yhä näkyvämpi ja dominoivampi tekijä maailmassamme. Siis pelkoa.

Oikeastaan tilanne Toulousessa oli varsin huvittava. Vastapäisen kirkon portailla, mukavasti varjossa, lepäili silminnähden ryytynyt ja väsähtänyt matkailija. Täydessä unessa. Pitkä tukka takussa, likainen rinkka päänaluksena. Pieni hymynkare huulilla, uneksien levollisena kuin maailmaan vielä täysillä luottava pieni vauva.

Hän säpsähti hereille mukavasta unestaan tuijottamaan suoraan kiväärin piippuun

Sitten kuvaan tuli neljä raamikasta sotilasta luotiliiveineen ja rynnäkkökivääreineen.

Eivät he oikeastaan vielä tuossa vaiheessa huomiotani vieneet, sillä tuollaisiin muutaman sotilaan partioihin on jo saanut tottua niin Toulousessa kuin monissa muissakin eurooppalaisissa kaupungeissa viime aikoina.

Mutta sitten sotilaspartio huomasi väsyneen kulkijan, ja pysähtyi. Seurasin, kun nelikko pohti – yksi päätään raapien barettinsa alta – mitä nyt pitäisi tehdä. Jatkaako matkaa vai tarkistaako tilanne?

Pian partio käveli nukkuvan miehen luo, ja ryhmittyi tiiviisti tämän ympärille.

Yksi sotilaista herätti kulkijan tökkäämällä kiväärinsä piipulla tätä olkapäähän. Voi olla, että muistini dramatisoi tilannetta aavistuksen verran, ja sotilas vain tönäisi miestä jalallaan. Joka tapauksessa, tämä säpsähti hereille mukavasta unestaan tuijottamaan suoraan kiväärin piippuun.

Aloin ikään kuin hieman varoa olemistani, kun sotilaat olivat lähellä. Askeltaa varovaisemmin. Hengittää pinnallisemmin

En ihmettelisi, vaikka miehen housut olisivat vähän kastuneet, sen verran säikähtäneeltä tämä näytti kammetessaan itseään ylös.

Sotilaat huomasivat nopeasti, että kaikki on kunnossa, ja jatkoivat matkaa. Miesparka puolestaan lysähti istumaan pudistellen hieman päätään. Selvästi helpottuneena, mutta aivan kuin miettien, oliko äskeinen unta vai totta. Ja minä nauroin. Hörähtelin vielä illansuussakin muistaessani miehen pöllämystyneen ilmeen.

Hymyni alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hyytyä. Törmäsin samaan partioon useampaankin otteeseen parin päivän mittaan. Huomasin, että sotilaat olivat nuoria. Huomasin myös, että partioiden läheisyydessä oloni oli epämukava. Partiot eivät siis tuoneet minulle turvallista oloa, päinvastoin.

Mietin, mitenköhän pojat reagoisivat johonkin yllättävään tilanteeseen tai ääneen. Entäs, jos jollakin heistä on vähän heikommat hermot. Aloin ikään kuin hieman varoa olemistani, kun sotilaat olivat lähellä. Askeltaa varovaisemmin. Hengittää pinnallisemmin.

Järki toki sanoi, että ihan turhaan. Mutta kroppani jännittyi.

Ehkä partiot ovat välttämättömyys. Mutta pelko ruokkii pelkoa. Mikä vaikutus käyttäytymiseemme ja lopulta jopa aivoihimme on sillä, että elämme maailmassa, jossa pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla ja näyttävillä turvallisuustoimenpiteillä?

Voi olla, että joillekin sotilaat tuovat tunteen turvasta. Väitän kuitenkin, että useimmille meistä sotilaat kivääreineen saavat aikaan vähintäänkin kortisolin eli stressihormonin erittymistä.

Eihän pahuudelta silmiään voi sulkea, mutta ikävältä tuntuu sekin, jos alamme elää alituisesti katastrofia odottaen

Viime vuosina aivotutkimuksen suuria trendejä on ollut neuroplastisuus, eli aivojen muovautuvuus, joka auttaa aivoja mukautumaan ympäristöön ja kokemuksiin solutasolla. Aivot siis muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti, ja kehitykseen vaikuttaa suuresti se, mihin kiinnitämme huomiomme ja miten toimimme.

Haluammeko siis muokata aivoistamme laitteiston, joka on alituisessa valmiustilassa potentiaalisten uhkatilanteiden varalta?

Pelkoa osataan hyödyntää taitavasti niin bisneksen teossa kuin politiikan pelikentillä. Turvalaitefirmat takovat ennätystuloksia ja pelkodiskurssi puree populistien puheissa.

Eihän pahuudelta silmiään voi sulkea, mutta ikävältä tuntuu sekin, jos alamme elää alituisesti katastrofia odottaen. Nyt olisi korkein aika laittaa pelon kierre kuriin. Kieltäytyä pelkäämästä aina ja koko ajan.

Uskon, että Toulousen kirkonportailla torkahtaneen väsyneen kulkijan rukous menisi jokseenkin näin: "Herra anna minun nukkua rauhassa ja luottaa siihen, että kyllä se elämä jotenkin kantaa".

Maria Markus

Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.

You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.

Leave a Reply

Powered by WordPress | Designed by: Premium Themes | Thanks to Free WordPress 4 Themes, Download Premium WordPress Themes and